Kuluttaminen »

Suomessa on aina muodikasta valittaa siitä, miten palkkatuloilla ei saa mitään irti kaupasta ja kuinka verot vievät ne loputkin pennit lompakosta. Nyt kun inflaatiokin on palkkakehitystä nopeampaa, aiheuttaen viime vuodet käytännössä näkymättömiä palkanalennuksia, on valitusvirsi entistä ajankohtaisempi.

Vaan miten pitkälle tämä suomalainen kansanhupi on käytännössä totta?

Sanomattakin on selvää, että hyvinkin pitkälle, mutta silti ajoittain on järkevää ottaa etäisyyttä jo sementoituneisiin valituksen aiheisiin ja katsoa mitä niille itse voi tehdä. Vastaus voi nimittäin yllättää, jos on valmis tekemään muutoksia elinympäristöönsä ja oman elämänsä itsestäänselvyyksiin.

Otetaan siis selvää.

Suomalaisen ostovoima verrattaessa suoraan tuloihin ja muihin maihin on kieltämättä heikohko ja jopa heikkenemässä entisestään. Tämä ei tietysti ole hurraamisen aihe millään tasolla.

Katsoi asiaa miten tahansa, niin palkasta lohkaistaan vähintään se 2/3 veroihin ynnä muihin kuluihin, parempituloisilla ja enemmän kuluttavilla vielä enemmän. Työnantajalta viedään jo noin 50 prosenttia palkkaasi kuluvista kustannuksista ennen kuin palkkaa edes lähdetään maksamaan, kaupassa saa pulittaa ruokaostoksista helposti sen viisikymppisen kassaneidille joka kerta, jos taloudessa on enemmän kuin yksi henkilö, eikä uutta autoa saa ilman isoa lainaa. Rahaa on siis ylettömän helppo polttaa vahingossa ja jopa ilman omaa vaikutustaan. Kuoroon on helppo yhtyä.

Mutta itse katson asiaa enemmän siltä kannalta, että tarpeettoman heikko ostovoima johtuu useimmilla kaiken muun lisäksi puhtaasti laiskuudesta – enkä puhu nyt liian vähästä työnteosta - vaan siitä, että ihmiset ottavat elintasonsa ja kulutuksensa jonkinlaisena muuttumattomana monoliittina, johon ei voi koskea.

Totuus tässä leikissä piilee kuitenkin siinä, että palkan pienuuden ja verojen suuruuden valittamisen sijaan voisi koittaa kolikon kääntöpuolta, eli omien menojen uudelleenpainotusta. Omaa suhteellista ostovoimaansa kun voi parantaa merkittävästi verrattuna lähtötilanteeseen, vaikka absoluuttinen ostovoima naurettavana pysyisikin. Tämän sanottuani ei silti pidä olettaa, että hyväksyisin himoverotuksen ja julkisten menojen pöhöttymisen. En hyväksy, mutta se ei ole nyt tämän artikkelin punainen lanka.

Menot leikkuriin – se sama vanha laulu

Oli kyse sitten julkistaloudesta tai yksityisen henkilön kulutuksesta, nähdään menojen leikkaaminen ja laihduttaminen yksipuolisesti negatiivisena, lähinnä kurjuutta aiheuttavana myönnytyksenä sille, että tulot eivät ole riittävän suuret.

Pidän kummallisena sitä, että menojen hallitsematon kasvu nähdään kansantaloudellisesti positiivisena asiana, vaikka se köyhdyttää ja passivoi kollektiivisesti koko kansaa alati korotettavien verojen ja maksujen myötä. Pidän myös kummallisena sitä, että yksityistalouksissa menojen kasvua pidetään samalla tavoin välttämättömänä asiana, joka vain pitää hyväksyä.

Ei pidä.

Vaikka hintainflaatio iskeekin yleensä kautta linjan eri tuotteisiin, se iskee silti eri hyödykkeisiin varsin epätasaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että hintojen yleisestä noususta huolimatta tämän hetken kulutusvalinnoillasi on suurempi merkitys omiin menoihisi kuin lyhyen aikavälin hintakehityksellä.

En yritäkään väittää, etteikö hintojen yleinen nousu nostaisi menojasi venkoilusta huolimatta pitkällä aikavälillä samassa suhteessa. Väitän vain, että lyhyellä aikajänteellä voit valinnoillasi vaikuttaa merkittävästi käytettävissäsi olevien varojen määrään.

Kannattaa myös muistaa, että kulutusvalintojen muokkaus ei tarkoita automaattisesti heikompilaatuisten tuotteiden käyttöä tai elintason laskua. Se tarkoittaa eri merkkisten tuotteiden testaamista, kauppojen välisten hintaerojen kevyttä tutkimista (voittaja yleensä LIDL) ja yleisesti ottaen hintatietoisuutta sen suhteen mihin rahansa törsää. Tätä toki rahoistaan tarkka tekee muutenkin.

Vasta kun todellinen kulutusremontti on tehty ja menot ovat niin tehokkaita kuin voivat olla, voit lähteä oikeutetusti valittamaan elämän todellisesta kalleudesta ja siitä että rahat eivät riitä.

Vaikka siis et varsinaisesti pysty ohjailemaan sitä miten hinnat kehittyvät, pystyt kuitenkin kohtuullisen helposti säätelemään niiden vaikutuksia omaan talouteesi. Onkin syytä miettiä, että voisiko jostakin tietystä kulusta itsessään päästä myös kokonaan eroon?

Esimerkkeinä helpoista kohteista, joiden poistumista tai kilpailuttamista menovalikoimastasi et huomaa juuri mitenkään mainittakoon:

• Lehtitilaukset – oletettavasti suurin osa saa saman tiedon ja vielä syvemmin netistä nykyään,
• Kirkollisvero. Tästä on puhuttu aiemminkin. Jakaa tietysti mielipiteitä, mutta on lopuksi jokaisen oma asia.
• Sähkö – vaikka sähkönsiirtoa ei pysty kilpailuttamaan, säästää omakotiasuja useinmiten pitkän pennin sillä, että vaivautuu tekemään pikakilpailutuksen*.
• Kännykkä – Jälleen helppo säästökeino. Tarvitsetko todella kahden vuoden kytkynä supertietokonetta, jos todella vain käytät kelloa, tekstiviestejä ja puhelinta
• Maksu-TV – henkilökohtainen kokemus on, että näillä kanavilla pyörivät samat ohjelmat kuukaudesta toiseen. Lue vaikka kirjoja tai vuokraa elokuvia. Kuukausimaksullisissa palveluissa useinmiten maksat pitkään turhasta.
• Tv-lupa – tästäkin on puhuttu aiemmin vähän. Olkoon jokaisen oma valinta haluaako tuota pöhöttynyttä propagandatuuttia tukea nykymuodossaan… erityisesti kun kohta sitä saa maksaa veron muodossa muutenkin
• Auto ja sen koko. Vaihtamalla auton vastaamaan todellisia tarpeitasi kuviteltujen sijaan, saat pienempikulutuksisen ja halvemman menopelin niin hinnaltaan kuin vakuutuksiltaankin. Tämä yksistään nollaa jo monen vuoden hintainflaatiokehityksen muiden hyödykkeiden osalta 

Jo pelkästään yllämainitut toimenpiteet tehden keskituloinen henkilö säästää helposti muutaman tonnin vuodessa, eikä säästö näy käytännön elämässä mitenkään muuten kuin lisääntyneinä varantoina. 

Käyttämiesi kulutushyödykkeiden tosiarvo omassa elämässä on siis syytä miettiä puhki tasaisin väliajoin. Muuten elämäntapainflaatio toimii helposti todellista hintainflaatiota enemmän sinua vastaan ja kärjistää kurjistumisen kokemusta. Sokea kulutus kun ei tiettävästi lisää onnellisuutta.

Mitä sitten tehdään, kun hintainflaatio lähtee kunnolla jylläämään palkkojen laahatessa yhä pahemmin perässä, siihen tarvitaan jo hienostuneempia menetelmiä.