Kuten varmaan olet huomannut, pääsiäispupu saapuu vuosittain näihin aikoihin juhlistamaan Jeesusta ulostamillaan ja sen jälkeen piilottamillaan suklaamunilla, joista pienen urakoinnin jälkeen yleensä paljastuu jonkinlainen lelu. Itse juhlan järjellisyydestä voi tietysti keskustella miltä kantilta tahansa, mutta keskittykäämme Saiturin sydäntä läheltä liippaavaan aiheeseen, nimittäin tuhlaamiseen.
Tänään ei odotuksista huolimatta kuitenkaan ole aiheena varsinainen rahan tuhlaus, vaan kulutusyhteiskunnan sokeus nykypäivän sairaisiin ilmiöihin. Loogisesti puhumme siis pääsiäismunista.
Joulun jälkeen Pääsiäinen on nimittäin näennäisestä harmittomuudestaan ja söpöydestään huolimatta oiva esimerkki kulutus- ja kertakäyttösyhteiskunnan välinpitämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta siihen mikä vaikutus kyseisellä toiminnalla on yhteiseen ympäristöömme.
Tämä valkeni minulle taas tänä vuonna, kun työpaikallani jaeltiin suklaamunia ympäriinsä. Sama tietysti toistui kotona trullien kyläillessä. Ele sinänsä on tietysti toki sydäntälämmittävä ja tottakai vedin minäkin suklaata naamaani. Samaten tietysti lasten virpomisen jännittävyyden ymmärrän.
Tänäkin vuonna munansyöntikisan jälkeen alkoi silti järjettömyystutkani vilkkumaan punaista. Tämän iloisen hetken jälkeen parillakymmenellä hengellä oli nimittäin kädessään kasa erilaisia pieniä muovinpaloja, joista innokkaimmat tietenkin kokosivat ohjeita noudattaen ties mitä. Maata kiertävillä trulleilla tuo krääsän määrä kasvoi päivässä tietysti eksponentiaalisella käyrällä.
Se iljettävä kysymys tämän kaiken tarkoituksenmukaisuudesta on kuitenkin herätettävä esiin!
Ei siinä mitään, juhla sinänsä on leppoisa ja suklaamunat ovat kivoja, mutta tuo tarpeeton, suoraan roskakoriin lentävä muovikrääsä on jotenkin surullinen näky nyt kun on…
Lue alkuperäinen artikkeli