Suomessa on paljon ammattiliittoja ja muita järjestöjä, jotka aatteellisilta pohjalta ajavat alansa duunareiden etuja. Niiden pohja-ajatus on yksilöiden kannalta kaunis, mutta uutisia ja nettikommentointia seuratessa tuntuu, kuin pomot pakoilisivat ammattiliiton jäseniä rekrytoinneissaan. Heille on kaiketi välittynyt kuva, että ammattiliittojen painostus tekisi hallaa liiketoiminnalle. Numeroilla mitattuna se ehkä niin tekeekin.

Aikojen saatossa olen kuitenkin oivaltanut, että talouskeskustelussa työntekijöitä, yrittäjitä tai työttömiäkään ei pitäisi ajatella toisistaan riippumattomina ryhminä. Työnantajat etsivät osaajia, joiden panos vastaisi mahdollisimman hyvin siitä maksettua hintaa, eli palkkaa. Siksi työntekijänkin olisi syytä laajentaa taloustietämystään, jotta hän ymmärtäisi palkkaamisensa syyt pintaa syvemmältä.

Tyypillinen työelämäajattelu keskittyy ainoastaan alan mukavuuteen suhteessa palkkaan, eli työpaikan henkiseen ja/tai rahalliseen hyötysuhteeseen. Ehkä osa stressistäkin johtuu tietämättömyydestä yhdistettynä toivoon, ettei joutuisi irtisanotuksi. Kuitenkin meidän olisi viisaampaa katsoa työnpaikkoja selvittämällä pari asiaa. Mikä on firman ala? Kuinka firmalla menee? Kuinka iso se on? Mitkä tulevaisuudennäkymät firmalla ja sen alalla on ja miksi?

Tämä kaikki vaikuttaa siihen, millaista hintaa työnantajan kannattaa maksaa panoksestasi, tai onko hänellä ylipäätään varaa järkevään palkkaan. Minimipalkkalakien haitallisuus on juuri siinä, että työnantaja ei voi työllistää panokseltaan "alempiarvoista" duunaria kuin katto sallii, eikä duunarille kerry kokemusta, joka mahdollistaisi myöhemmän edistymisen. Kuvitelkaapa, millainen vallankumous seuraisi, jos kaikki laajentaisivat taloustietoisuuttaan? Vuoden kokemuksella voin sanoa, ettei siihen tarvita liiketalouden opintoja, vaan aivoja.

Onko lakkoilu sitten egoismia?

Minusta on yksinkertaisesti kyse siitä, että eri ryhmien talousajattelu on liian erilaista, jotta asioista pystyttäisiin keskustelemaan. He elävät kuin eri maailmoissa, mikä varmasti aiheuttaa kinastelua ja luo aatteellisia ryhmittymiä. Ongelma on kuitenkin kaksipiippuinen, sillä ilman tietoa olemme taipuvaisempia ajattelemaan omia etujamme, kun taas toisaalta myös työyhteisön hyvinvointi voidaan nähdä resurssina.

Suurimmaksi osaksi ainakin työnantajat elävät "numeroiden" ehdoilla, eikä siis ole taattua, etteikö lakkoilulla saadut palkankorotukset olisi jostain toisesta pois. Eli laajemmin ajateltuna terveintä olisi, että ns. maailmantaloustietoisuutta lisättäisiin ja asenteet pehmenisivät lähemmäs realismia.

Jos tietämyksessä on selviä aukkoja (tosin tietämättömänä sitä on vaikea huomata), otetaan aikalisä ja tutkitaan vähän mitä ympärillä tapahtuu. Kiirehtimisen ja palkkakiukuttelun sijaan otamme ensin selvää talouden tilasta ja sopeutamme kaiken toimintamme sen mukaiseksi, unohtamatta henkilökohtaisia hätärahastoja.

Tärkeintä on, että moninaisista termeistä riippumatta syntyisi jonkinlainen yleiskäsitys siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat ja mihin ollaan menossa. Eihän hurrikaanialueillakaan jätetä väestönsuojia rakentamatta. Näillä näkymin perusduunari lentää tuulen mukana, kun talouslamahurrikaani vie rahat ja elintason mennessään. Liian harva tajuaa tai osaa vielä rakentaa sitä turvaansa, saati suhtautua terveellä tavalla työelämään.