Iän myötä ja raha-asioiden hoitoon yhä syvemmälle menemällä olen tullut samaan päätelmään kuin niin moni muukin “valaistunut” ennen minua; iso tukku rahaa pankkitilillä ei juuri onnelliseksi tee tai tuo mitään oleellista lisää elämään.

Puitteet saattavat muuttua radikaalistikin, mutta perusasiat elämän ytimessä säilyvät samana. Jos en olisi elämääni tyytyväinen nyt, ei valtava rahavuori toisi siihen mitään muutosta.  Mielenrauhan tai taloudellisen vapauden saavuttamiseksi ei kovin suurta omaisuutta tarvita. Onnellisuuteen elämässä ei tarvita edes sitä.

Tämän konkreettinen ymmärtäminen on myös tehnyt sen, että en juuri tunne kateutta parempiosaisiani kohtaan. Merkittävästi kalliimpaa, isompaa ja hienompaa materiaa lukuunottamatta heillä ei ole sen enempää kuin minullakaan; monilla jopa vähemmän vääristyneen arvomaailman vuoksi. Siinä ei ole mitään kadehdittavaa.

Tottakai mieluummin minäkin itkisin Ferrarissa kuin linja-autossa, mutta pääasia tässä on, että kaikkein mieluimmin en vollota kummassakaan. Tähän auttaa ainoastaan se, että ihmissuhteet ovat kunnossa ja että rakkautta löytyy ympäriltäni.

Tietenkin oma talous on tärkeä mittari murheiden poistamisessa, mutta onnellisuuteen se vaikuttaa kovin vähän sen jälkeen kun tietty varallisuuden taso on saavutettu. Sen jälkeen kun ei tarvitse miettiä onko huomennakin ruokaa, ei lisäraha kasvata onnellisuutta hetkellisten tyytyväisyyden puuskien lisäksi.

Aiemmin olin sitä mieltä, että näin ajattelevat vain köyhät ja että se on puhdasta itsensä huijaamista. Eipä minullakaan juuri ole auktoriteettia väitteitäni ja huomioitani vahvistamaan, koska minulla ei koskaan ole ollut miljoonia, saati sitten miljardeja, joten en tietenkään voi tietää miltä se oikeasti tuntuu.

Tiedän kuitenkin miltä tuntuu kun talous on tasapainossa, eikä siitä tarvitse huolehtia. Kovin suurta eroa en voi kuvitella miljardien tuovan lisää tähän tunteeseen.

Kaksinaamaisesti totean kuitenkin samaan hengenvetoon, että oma varallisuuteni ei ole vielä siinä pisteessä, että tyytyisin nykytilanteeseen. Avainsana tässä on elämän tavoitteet. Tavoitteeni ei ole silti raha ja omaisuus, vaan se mitä ne mahdollistavat.

Kaiken tämän pähkäilyn jälkeen jaksan aina vain enemmän ihmetellä ihmisiä joille mikään ei riitä; ihmisiä, joille raha on itseisarvo. Naurettavin esimerkki tällaisista ihmisistä tulee esiin amerikkalaisessa dokumentissa “The Fabulous life of Billion Dollar Wall Street Ballers”.

Jokaisella tässä dokumentissa esitellyllä henkilöllä lepää omistuksessaan miljardeja tai vähintään satoja miljoonia. Kysymykseni on, että mitä sitten?

“The Fabulous life of Billion Dollar Wall Street Ballers” näyttää miten todelliset ökyrikkaat rahojaan käyttävät samalla kun he manipuloivat markkinoita ja tienaavat yhä lisää. Dokumentti näyttää millaisissa lukaaleissa Wall Streetin miljardöörit asuvat, millä he matkustavat, miten he viettävät vapaa-aikaansa yms.

Dokumentti jätti jotenkin tyhjän olon. Ei siksi, että olisin ollut kateudesta vihreä, vaan siksi, että kaikista niistä miljoonista ja miljardeista huolimatta joita nämä henkilöt keräävät, eivät heidän elämänsä eroa perusasioiden puolesta meidän muiden maallisesta vaelluksesta juuri mitenkään. Itse asiassa lopputuloksena oli suuri pettymys siitä mielikuvituksettomuudesta joka näiden superrikkaiden omistuksia ja tekoja vaivaa. Pääteemana tuntuu olevan itsekkyys ja ahneus (tietenkään ilman näitä ominaisuuksia ei tuohon varallisuuden tasoon päädytä).

Vaikka he voisivat tehdä mitä tahansa valtavalla varallisuudellaan - josta he voivat käyttää elämänsä aikana vain murto-osan - he silti keskittyvät lähinnä jahtien, huviloiden yms. hankkimiseen… ja tietenkin lisämiljardien tienaamiseen.

Yksi miljardööri tosin oli yllätys. Hän rahoittaa omaa tiedemiesjoukkoaan (nobelisteja) viemään ihmiskuntaa eteenpäin tieteen saralla. Vaikea tietysti sanoa mihin kaikkeen nuo muut varallisuuttaan käyttävät, koska dokumentti nyt keskittyi lähinnä heidän omistustensa kauhisteluun.

Eikö sellaisella varallisuudella saa tällä pallolla tämän kummoisempaa aikaan? Surullista.

Saivarteluni jälkeen, olkaa hyvä (Kesto 43 min. Kieli englanti):

Tavoitteletko sinä rikkauksia? Jos, niin miksi?

The Fabulous life of Billion Dollar Wall Street Ballers

Muovirahan suosio perustuu pitkälti sen käytön uskomattomaan helppouteen. Luottokortti on amerikkalaisille taikasauva, jolla voi taikoa rahaa käyttöön, jos se ei muuten riitä. Ideaali asiakas luottokorttiyhtiöille on henkilö, joka ottaa koko ajan lisää luottokorttivelkaa, eikä milloinkaan maksa velkaansa kokonaan takaisin.

Miljoonat amerikkalaiset käyttävät luottokorttiaan lähinnä palkan jatkeena, jota ei edes pystytä maksamaan takaisin. Nousuvuosina tämä on ollut huolestuttava trendi Suomessakin. Siihen vielä lisäksi kulutusluotot ja pikavipit. Niin amerikkalaiset kuin suomalaisetkin pienituloiset perheet pitävät luottokorttia jonkinlaisena oljenkortena, johon voi turvautua kun rahat eivät riitä, sen sijaan että muutettaisiin kulutusta kestävämpään suuntaan.

Tämä ei kuitenkaan ole kokonaan ihmisten oma syy, sillä luottokortteihin ja niiden ehtoihin on asetettu monia ansoja, joita peruskuluttajan on vaikea ymmärtää tai tietää ensinäkemältä, tai edes pidemmällä mietinnällä. Luottokortti on niin olennainen osa yhteiskuntaa, että sitä ei osata pelätä ja kunnioittaa tarpeeksi.

Luottokorttiyhtiöt ovat ottaneet tavakseen keksiä omia sääntöjään silloin kun kivalta tuntuu ja johtaa ihmisiä harhaan aina mahdollisuuden tullen. Mainoksissa iloiset ihmiset laittavat rahaa palamaan ilman huolia ja kortteja saa 0% alkukorolla. Se mitä asiakas ei kuitenkaan tiedä korttia ottaessaan, että yhtiö voi milloin tahansa yksipuolisesti muuttaa kortin ehtoja.

FRONTLINE ja New York Times yhdistivät voimansa tutkiakseen miten tästä luottokorttiteollisuudesta kasvoi niin vallitseva, tuottoisa ja voimakas. Tästä yhteistyöstä syntyi dokumentti “Luottokortin salainen historia (englanniksi)“.

Voit katsoa dokumentin suuremmalla kuvakoolla täällä.

Tämä on vähän surullista, koska maailma on hyviä ja mielenkiintoisia dokumentteja pullollaan.

Aaron Russon dokumentti “From Freedom to Fascism” yrittää löytää vastausta kysymykseen muun muassa USA:n ansiotuloverotuksen laillisuudesta. Olen tähän kysymykseen törmännyt nettiseikkailuissani aiemminkin, mutta tämä dokumentti tiivisti kysymyksen ydinkohdat erittäin hienosti tiiviiksi, viihdyttäväksi ja informatiiviseksi paketiksi.

Dokumentti käsittelee suureksi osaksi USA:n verovirastoa (IRS) ja ansiotuloverotusta. Russo päätyy dokumentissaan mielenkiintoiseen lopputulokseen, jonka mukaan USA:n ansiotuloverotus on pitkälti laiton systeemi ja tietenkin samalla siihen, että verovirastolla ei ole todellisia valtuuksia toimia niin kuin se tällä hetkellä toimii. Niin verottaja kuin lakimiehetkään eivät löydä USA:n lakikirjoista mistään lakia, joka valtuuttaa valtion keräämään ihmisiltä ansiotuloveroa.

Dokumentin toinen puoliskossa siirrytään veroasioista käsittelemään aiheita kuten RFID -sirujen käyttöä ihmisten kontrollointiin, sähköisten äänestyslaitteiden manipulointimahdollisuuksista, globalisaatiota ja Big Brother -tyyppistä valvontayhteiskuntaa, joka esimerkiksi Isossa-Britanniassa on jo todellisuutta. Mielestäni tämä osuus ei oikein sovi joukkoon ja nakertaa paljon ensimmäisen puoliskon uskottavuutta.

Mitä tästä kaikesta jää käteen? Enemmän kuin vähän salaliittoteoriaa pursuava tekele, jonka argumenteista on USA:n järjestelmää tuntemattomana paha mennä sanomaan juu:ta eikä jaa:ta. Mielenkiintoinen se on, ei sitä voi kiistää. On kuitenkin totta, että alkuperäinen USA:n perustuslaki kielsi kansalaisten ansiotuloverotuksen.

Suosittelen katsomaan siis katsomaan, mutta omaa järkeä käyttäen. Toimikoon dokumentti ajatustenherättäjänä. Tässä vielä Wikipedian artikkeli koskien From Freedom to Fascism -dokumenttia, jossa myös tuodaan syvemmin esiin dokumentin ongelmia ja väärinkäsityksiä..

Minunkin oli pakko laittaa pätkä Saiturin sivulle, koska se kertoo niin selkeästi miten omituiset kuvitelmat sijoittamisesta saivat aikaan pannukakun lässähtämisen.

Peter Schiff mm. ennusti aikoja sitten vuoden 2007 kuplan puhkeamisen samalla kun kaikki nauroivat hänelle.